Blackout
Yleensä pukeuduin mustaan.
Johonkin sellaiseen asuun, joka ei herättäisi huomiota. Jossain vaiheessa hameet ja löysälahkeiset housut vaihtuivat tiukempiin, koska raajojen tärinä näkyi muuten taaimmaiseen penkkiriviin saakka.
Tai siltä minusta ainakin tuntui.
Musiikkiopiston esiintymisiä oli puolen vuoden välein. Kappaleita harjoiteltiin niin paljon, että sormet osasivat oikean reitin kappaleen alusta loppuun, kuin itsestään. Tuo autonomia järkkyi yleensä vain silloin, jos erehtyi ajattelemaan tekemistään liikaa. Minun täytyi löytää oma keskittynyt kuplani ja pysyä siellä, kunnes oma vuoro mennä lavalle koitti. Läsnäoleva esiintyminen esti ainakin minulla rennon ja toimivan soittokokemuksen silloin, kun minua jännitti.
Tärinä tuntui jaloissa, leuassa, käsissä ja jopa vatsa- ja reisilihaksissa. Hikoilevat kädet. Kylmä. Ruokahaluttomuus. Hikka. Oireet valtasivat epävarman mielen joka ikinen kerta. Näistä helposti näkyvistä oireista seurasi tietysti ahdistus. halusin pois. Halusin, että tämä olisi äkkiä ohi.
Eräänssä opiston joulumatineassa lähdin soittamaan aivan pokkana ja itsevarmasti sellaista kappaletta, jota olin esittänyt (tai ylipäänsä soittanut) viimeksi saman vuoden toukokuussa, eli yli puoli vuotta sitten. VÄÄRÄÄ KAPPALETTA.
Säestävä pianisti katsoi minua hämmentyneenä. Tunsin sydämeni hakkaavan kohtuuttoman voimakkaasti. Ajattelin, että täysin hiljaisessa salissa sen varmasti kuulisi yleisökin. Minun täytyi lopulta käydä katsomassa pianistin nuotista, miten se masurkka oikeasti meni. Hävetti niin, että teki mieli juosta sivuovesta ulos. Mutta pakokauhu väistyi, kun valitsinkin taistelumoodin.
Soitin pianistin nuotista kaksi ensimmäistä tahtia. Sitten musiikki vain alkoi kiivetä sormenpäitäni pitkin kuulijoiden korville. Outoa oli se, ettei minua jännittänyt enää yhtään.
Tuon kamalan kauhunhetken myötä sain kokemuksen, että voin todellakin päättää, mihin keskityn. Mitä ajattelen, ja sen kautta tunnen kehossani. Ikään kuin epäonnistuminen olisi saanut jännitykseni katoamaan.
Haluan jakaa harjoituksen, jonka olen kokenut toimivaksi silloin, kun huomaan jännityksen oireita.
Tarvitset muistiinpanovälineet (myös puhelimen muistio käy). Jännityksen taustalla on usein sekavia ajatusketjuja, mutta kirjoittamalla ne hieman jäsentyvät. Kirjoittamisen jälkeen puhu itsellesi ääneen niin kysymykset, kuin vastauksetkin.
KYSY ITSELTÄSI:
Kysymys nro1. “Mitä pelkään tapahtuvan?”
Kysymys nro2. “Mitä oikeasti tapahtuu?”
Esimerkkejä vastauksiksi:
Vastaus nro1. “Pelkään, että unohdan laulun sanat.”
Vastaus nro2. “Muistan sanat, minä osaan tämän.”
TAI esimerkiksi:
Vastaus nro1. ”Minua ahdistaa ja pelottaa, enkä pääse täältä pois.”
Vastaus nro2. “Sallin itselleni kaikki tunteet. Hengitän ja rauhoitun. Täällä on hyvä olla.”
❤️ Kati
