Askel askeleelta

Aina silloin tällöin laulunopettajan ovesta sisään astelee ihminen, joka haluaa yllättää hänelle tärkeän ihmisen lauluesityksellä. Monesti kyse on syntymäpäiväjuhlista tai häistä, jossa yleisöä voi olla joskus paljonkin. Näissä tilanteissa on hyvin yleistä, että jo pelkästään kyseisen henkilön laulukyky tulee yleisölle yllätyksenä. Uskon, että jokainen meistä pystyy kuvittelemaan, kuinka paljon tuollaisessa tilanteessa esiintyminen vaatii rohkeutta ja heittäytymistä.

Haluan kertoa teille eräästä henkilöstä, joka tuli luokseni elämänsä ensimmäiselle laulutunnilleen. Tunnin alussa sain kuulla hänen taustastaan, toiveistaan laulutuntien sisällön suhteen sekä tietysti jännittävästä tavoitteestaan. Pian juhlittaisiin hänen omia häitään ja siellä hän aikoi yllättää tuoreen puolisonsa lauluesityksellä. Tässä vaiheessa hän vaikutti vielä rennon hyväntuuliselta.

Luokkatila oli L-kirjaimen muotoinen. Kun juttelimme, seisoimme muutaman metrin päässä toisistamme. Pyysin, josko laulaisimme laulun yhdessä läpi ja laulaja nyökkäsi hyväksyvästi. Kun lähdin soittamaan laulua, hän ei kuitenkaan alkanut laulamaan. Totesin, että kokeillaan uudestaan saaden vastaukseksi toisen nyökkäyksen. Aloitin soiton ja laulun, mutta laulaja ei yksinkertaisesti saanut sanaa suustaan ja alkoi selvästi harmistua tilanteesta. Tässä vaiheessa epäilys kävi välähdyksenomaisesti mielessäni. Jos yhdelle ihmiselle laulaminen on näin jännittävää, kuinka ihmeessä hän pystyisi laulamaan suurelle hääyleisölle vain muutaman viikon kuluttua?

Ovi oli huoneen toisessa päässä ja laulajan kehonkieli kertoi, että hän haluaisi juosta äkkiä ovesta ulos. Päädyin kokeilemaan jotain erilaista, ja pyysin häntä siirtymään ovelle.

Laulaja seisoi nyt ovella, selkä kohti minua. Itse peräännyin kulman taakse, aivan huoneen toiseen päähän. Soitin pianoa ja lauloin. Pian oppilas lähti laulamaan mukana. Etenimme pienin askelin. Ensin pyysin häntä jatkamaan samassa paikassa, mutta nostamaan äänensä voimakkuutta niin, että kuulisin häntä paremmin. Tämän jälkeen pyysin häntä kääntämään selkänsä ovelle, eli katsomaan kohti kulmaa, jonka takana seisoin. Hän lauloi uudelleen tässä lokaatiossa. Jatkoimme niin, että aina kun laulajasta tuntui hyvältä, hän sai ottaa askeleen lähemmäs huoneen kulmaa.

Ei mennyt kauaa, kun hän jo näki minut nurkan takaa. Jatkoimme niin, että en vielä nostanut katsettani pianosta, vaan ikään kuin leikimme, etten huomaa häntä. Pian hän hoksasi, kuinka hänen oli mahdollista laulaa vieressäni ilman, että läsnäoloni vaikutti laulamiseen. En nostanut katsetta pianon koskettimista hänen laulunsa aikana vielä tuon laulutunnin aikana. Lauloin myös koko ajan hänen kanssaan, joskin hiljensin ääneni voimakkuutta erittäin hiljaiseksi jo viimeisillä laulukerroilla.

Seuraavalla laulutunnilla lämmittelimme samaa kaavaa noudattaen, mutta nopeammin kulman takaa edeten. Jossain vaiheessa lakkasin itse laulamasta ja annoin tilalle jotain muuta mihin keskittyä, eikä oppilas enää kaivannut ääntäni omansa tueksi. Laulaessa silmiin katsominen alkoi luonnistua jo parin laulutunnin jälkeen niin, ettei se vaikuttanut laulamiseen kovinkaan suuresti. Etenimme niin hurjaa vauhtia, että aloin jo odottamaan innolla hääpäivää.

“Aikooko se oikeasti laulaa? Voi ei, aikoo.”

Olin itsekin häissä vieraana, koska tunsin hääparin entuudestaan. Pääsin siis paraatipaikalle todistamaan, kun oppilaani heittäytyy reilusti ulos mukavuusalueeltaan. Luonnollisesti hääpäivänä laulaja oli erittäin jännittynyt. Voin myöntää, että myös opettajan syke nousi sitä mukaa, kun yllätysesiintyminen lähestyi. Todistin jotain huikeaa, kun jännityksestään huolimatta oppilaani onnistui esiintymään ja laulamaan harjoittelemansa laulun erittäin onnistuneesti. Yleisö oli haltioissaan ja kyyneleet virtasivat. Jos en olisi tiennyt millainen lähtötilanne oli, en olisi helposti uskonut, että hänellä oli ollut ongelmia jännityksen kanssa.

Kun palo uuden oppimiseen ja itsensä haastamiseen on olemassa, niin mikä tahansa on mahdollista. Askel askeleelta, vaikkapa sitten aluksi kulman takaa hyräillen. Jokainen omassa tahdissaan.

POHDITTAVAKSI:
Oletko koskaan ajatellut, että yhdelle (tai muutamalle) ihmiselle laulaminen tuntuu usein jännittävämmältä, kuin suurelle yleisölle laulaminen? Vai kuulutko siihen toiseen ihmistyyppiin, joka kammoksuu suuria yleisöjä ja laulaa mieluiten pienelle yleisölle? Onko sinulle mitään merkitystä, kuinka suuri yleisö on?